Maailman rauhankongressi

Olin aloittanut vuoden 1964 alussa uuden työni ryhmämatkavirkailijana Matkatoimisto Oy Lomamatkan kotimaanosastolla Helsingin Yrjönkadulla. Puolitoista vuotta myöhemmin sain todellisen ammatillisen tulikasteen, kun jouduin kantamaan päävastuun heinäkuussa 1965 Kulttuuritalolla järjestetyn Maailman rauhankongressin majoitusjärjestelyistä.

Helsingin seudulla oli siihen aikaan hotellikapasiteettia kesähotellit ja matkustajakodit mukaan lukien noin 1400 vuodetta. Kongressiin oli tulossa kansainvälisiä osanottajia lähes 2000 eli kaikki mahdolliset majoituspaikat piti saada käyttöön kymmeneksi vuorokaudeksi.

Hotellien vastaanottovirkailijat olivat useimmiten arvonsa tuntevia keski-ikäisiä tai vanhempia herroja, joiden kanssa oli parasta olla hyvissä väleissä, jos aikoi saada hyvää palvelua. He olivat tottuneet saamaan myös palvelurahaa. Niinpä päätimmekin järjestäjien kanssa varata tätä tarkoitusta varten sievoisen summan - useita kymmeniä tuhansia markkoja sen aikaista rahaa.

Kiersin ennen kongressin alkamista jokaisessa hotellissa jakamassa pääportsareille kirjekuoret, joissa oli noin kolmasosa palvelurahoista. Pidin huolen siitä, että saajalle tuli tietoon, kuka rahat toi ja tarkistin samalla, että varauksemme piti paikkansa.

Kun olin tehnyt toisen kierroksen kokouksen jälkeen uuden rahakuoren kanssa, olinkin virkailijoiden piirissä tullut siinä määrin tutuksi, että minulla ei ollut moneen vuoteen ongelmia saada varattua tarvitsemiani huoneita hotellipulan vaivaamassa Helsingissä.

Paria päivää ennen kongressin alkua sain tietää, että 50-jäseninen Kiinan valtuuskunta tuleekin päivää aikaisemmin kuin oli tarkoitettu. Marssin silloisen hotelli Carltonin pääportierin puheille ja kerroin tilanteesta. Hän ilmoitti, että vapaana on vain pari huonetta. Annoin hänelle parisataa ja pyysin tarkistamaan varauskirjan uudelleen. Muutamia huoneita löytyi lisää. Ladoin tiskiin satasia kunnes kaikki kiinalaiset oli kunnolla majoitettu.

Pahin tilanne syntyi kongessia edeltävänä yönä, kun kuulimme, että Italiasta tulee ylimääräinen lento, jossa on lähes 100 henkilön joukko argentiinalaisia ja italialaisia, joista ei ollut etukäteen mitään tietoa. Kaikki majoituspaikat olivat täynnä.

Olin epätoivoissani, kunnes keksin soittaa ystävälleni Domus Academican johtajalle Risto Alaviuhkolalle. Hän pyysi muutaman tunnin aikaa järjestääkseen tyhjiä huoneita sijoittamalla niisä asuvat opiskelijat toisaalle.

Kun italialaiset menivät hotelliin, siellä ei ollutkaan vielä kaikki järjestyksessä. Jonkin ajan kuluttua Kulttuuritalolle tuli pari bussilastillista raivostuneita etelämaalaisia vaatien päästä välittömästi lentokentälle ja takaisin Roomaan. Sanoin, että kone oli jo lähtenyt paluumatkalle ja ehdotin, että he palaisivat takaisin hotelliin edes loppuyöksi. Sillävälin Risto oli ehtinyt hoitaa asiat kuntoon. Koko kongressin aikana ei sieltä kuulunut valituksen sanaa.

Parin päivän kuluttua järjestäjät tulivat kauhuissaan kertomaan, että olimme sijoittaneet erään afrikkalaisen valtion ministerin opiskelijoiden terveysasemalle Eerikinkadulle. Saimme järjestettyä hänelle huoneen Vaakunasta, mutta ministeri oli jo kotiutunut niin, ettei halunnut enää muuttaa.

Maailman rauhankongressista 1965 löytyy pari ohjelmaa Elävästä arkistosta osoitteesta: http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=120&a=1103

Öljymäet

Pääsiäisen aikaan tulevat mieleen muistot lapsuuteni kotikylässä tuntemistani Öljymäen sisaruksista. He olivat aikuisia keski-ikäisiä ihmisiä, ja jokaisella heillä oli onneton loppu.

Kalle oli vanhapoika, joka asui meillä hyyryläisenä sodan jälkeisinä vuosina jonkin aikaa. Hänellä oli pirtissämme sänky, eikä juuri muuta omaisuutta kuin Winchester-luodikko. Hän oli taitava metsästäjä. Muistan kun hän ampui pihaltamme kotipeltomme reunassa koivikossa aterioivia teeriä. Joka talvi aittamme pullisteli hänen ampumiaan jäniksiä ja metsälintuja.

Kun perheemme kasvoi, pieni tupamme kävi ahtaaksi ja hän muutti naapurikylään. Pari vuotta myöhemmin kuulimme hänen ampuneen itsensä Winchesterillään metsästysretkellään.

Kaisa oli itsellinen vanhapiika, joka sai elantonsa tekemällä talojen emännille pieniä töitä; kehruuta, hierontaa ja muita palveluksia. Hän asui pikkuruisessa kyläläisten hänelle talkoilla rakentamassa mökissä vajaan kilometrin päässä kodistani.

Joskus neljä-viisikymmentälukujen vaihteessa Kaisa otti mökkiinsä asumaan nuoremman veljensä Einon. Meillä lapsilla ei ollut tietoa, mistä hän tuli. Hän oli aika hiljainen mies, mutta kävi aina silloin tällöin meillä juttelemassa isäni kanssa.

Viimeisen kerran hän kävi meillä toisena pääsiäispäivänä, vuotta en muista. Hän oli sillä kertaa tavallistakin hiljaisempi. Hän vaan istui tupamme keinutuolissa, tupakoi kiivaasti ja nyppi koko ajan sarkahousuistaan nukkaa. Jollakin tavoin hän kiinnitti meidän lasten huomiota niin, että seurasimme häntä salaa hänen lähdettyään.

Onneksi emme seuranneet häntä perille kotiinsa saakka, sillä hän oli heti kotiinsa tultuaan tappanut sisarensa lyömällä porraspieleen varaamallansa kirveellä häntä päähän. Lähinaapurit hälyttivät poliisi Plantingin paikalle. Poliisi ajoi Einoa takaa ja tavoitti hänet kylän keskeltä pellolta.

Oikeudessa Eino todettiin mielisairaaksi ja siten syyntakeettomaksi ja hän vietti todennäköisesti loppuelämänsä suljetussa laitoksessa. Niin loppui Öljymäen suku.

Stalinin kuolinpäivä

Oli maaliskuun viides päivä vuonna 1953. Minä olin 11 vuotias koululainen Kärsämäen Ritomäen kylän koulussa. Päivä oli hyvin tuulinen ja välillä tuli lähes vaakasuoraan lentäviä räntäkuuroja.

Olimme tunnilla, kun luokan ovi repäistiin auki. Ovelle ilmestyi isäni, kylän ja koko pitäjän tunnetuin kommunisti. Hän ilmoitti koulun johtajana toimivalle naisopettajalle, että naapurimaamme päämies Josif Stalin oli kuollut ja että radiossa oli käsketty laittamaan kaikkien julkisten rakennusten liput puolitankoon.

Julkioikeistolaiseksi tunnettu vanhapiikaopettajamme suostui kovasti vastustellen nostamaan lipun salkoon. Lippu oli vanha, haalistunut ja hiutunut. Niinpä se ei kestänytkään ankaraa tuulta vaan repeili käyttökelvottomaksi.

Opettajamme jaksoi muistuttaa vuosikausien ajan meille lapsille kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa yhteyksissä, kuinka Martikainen revitytti koulun lipun.