Netistä sattui silmiini, että Arvi Kemppi on kuollut 2.10.2008 Helsingissä. Ne, jotka ovat joskus kuulleet tai nähneet vaikkapa televisiosta Puna-armeijan kuoron esiintyvän, muistanevat Kalinka - laulun tenorisolistin. Tämän bravuurikappaleen esittäjä oli nimeltään Arvi Kemppi.
Tapasin Arvi Kempin 45 vuotta sitten erikoislaatuisissa olosuhteissa. Olin vuonna 1963 opiskelemassa Itä-Saksassa Internationale Jugendhochschulessa lähellä Berliiniä. Kurssillamme oli 12 suomalaista. Siihen aikaan harrastettiin nuorisojärjestöissä paljon kansantanhuja ja niinpä sitten muodostimmekin 6 parin tanhuryhmän.
Olimme kesällä 1963 esiintymässä Berliinissä suuressa ulkoilmajuhlassa. Samassa tilaisuudessa esiintyi myös Puna-armeijan kuoro. Kiinnitin huomiota siihen, että tenorisolistilla oli suomenkielinen nimi.
Syksyllä olimme Erfurtin kaupungissa tutustumassa erääseen tehtaaseen. Menimme viettämään iltaa majapaikkamme vieressä sijaitsevaan olutravintolaan. Huomasimme, että ravintolassa oli myös venäläisiä ja tunnistimme joukosta kesäisen konsertin solistin. Menimme juttelemaan ja vietimme hänen ja erään muun suomea taitavan Puna-armeijan kuorolaisen kanssa rattoisan illan.
Arvi Kemppi kertoi, että hän oli syntyisin inkeriläiskylästä, jossa puhuttiin lähes yksinomaan suomea. Hän oppi venäjää vasta koulussa. Sodan aikana hänen perheensä oli siirretty Siperiaan, jossa venäläistyminen jatkui. Armeijassa hän pääsi kuoroon ja nyt hän oli siis DDR:ssa palvelevien nevostojoukkojen kuorossa.
En tavannut häntä myöhemmin henkilökohtaisesti, vaikka kävinkin myöhempinä vuosikymmeninä Suomessa vierailevan Leningradin sotilaspiirin Puna-armeijan kuoron konserteissa. Arvi Kemppi oli palannut DDR:sta ja esiintyi tässä kuorossa.
Netistä löytämieni tietojen mukaan Arvi Kemppi jäi eläkkeelle 1990-luvun alussa ja muutti Helsinkiin 1993. Hän lauloi useissa kuoroissa ja perusti lauluyhtyeen ja esiintyi erilaisissa inkeriläisten tilaisuuksissa. Toisinaan hän lauloi suomalaisia kansanlauluja rautatie- ja metroasemilla. Kansanlauluista on ilmestymässä vuonna 2009 postuumisti levy.
torstai 25. joulukuuta 2008
tiistai 23. joulukuuta 2008
Joulun herkut
Joskus 1940-luvun lopulla saimme ostettua kuuseemme muutaman aidon steariinikynttilän. Laitoimme ne aattoaamuna taiten kuuseen iloiten jo etukäteen harvinaisesta valoilmiöstä pienessä pirtissämme.
Meidän muiden ollessa vielä joulupuuhissamme Maija-siskoni pyöri kuusen ympärillä tuntikausia leikkien "Tip-tap-tip-tap-tipe-tipe-tip-tap".
Yht´äkkiä Maija alkoi oksentaa. Silloin huomasimme, että hän oli syönyt useimmat kynttilöistä.
Meidän muiden ollessa vielä joulupuuhissamme Maija-siskoni pyöri kuusen ympärillä tuntikausia leikkien "Tip-tap-tip-tap-tipe-tipe-tip-tap".
Yht´äkkiä Maija alkoi oksentaa. Silloin huomasimme, että hän oli syönyt useimmat kynttilöistä.
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
Kansanradiossa
Moni on varmaan kuunnellut joskus Kansanradiota. Ohjelma tulee nykyään sunnuntaisin puolen päivän aikaan Radio Suomen kanavalta.
Minä jouduin joskus 1980-luvulla tekemisiin Kansanradion kanssa vähän enemmänkin. Jossakin lähetyksessä toimittaja pyysi yleisöltä uusia ideoita ohjelmaa varten. Soitin toimittaja Tuomo Talvelle ja kutsuin hänet kuoromme pikkujouluun. Hän innostui ajatuksesta ja niinpä yksi kokonainen ohjelma tehtiinkin Kansanradion ja Hämeenlinnan Kansankuoron yhteisestä pikkujoulusta. Kasetti taitaa olla minulla jossakin tallessa.
Myöhemmin Tuomo Talvi soitteli minulle ja kertoi, että Kansanradio on kokoamassa kansalaisten keskusteluryhmää, joka kokoontuisi säännöllisin väliajoin keskustelemaan kaikesta mahdollisesta ja hän pyysi minua mukaan. Lähdin tietenkin mielelläni tekemään uutta aluevaltausta.
Tapasimme kerran Tuomo Talven kotona vanhassa maalaistalossa, joka sijaitsi muistaakseni Myrskylässä tai jossakin muussa Itä-Uudenmaan kunnassa. Keskusteluryhmään kuului minun lisäksi suomussalmelainen yrittäjä, inarilainen naisopettaja ja valkeakoskelainen maatalon emäntä. Kaikki olivat puheliaita ihmisiä, joten ohjelma syntyi helposti.
Valitettavasti ryhmä jäi lyhytikäiseksi, sillä Yleisradiossa alkoi säästökuuri ja se tappoi lupaavasti alkaneen ohjelmamme emmekä kokoontuneet sen koommin.
Minä jouduin joskus 1980-luvulla tekemisiin Kansanradion kanssa vähän enemmänkin. Jossakin lähetyksessä toimittaja pyysi yleisöltä uusia ideoita ohjelmaa varten. Soitin toimittaja Tuomo Talvelle ja kutsuin hänet kuoromme pikkujouluun. Hän innostui ajatuksesta ja niinpä yksi kokonainen ohjelma tehtiinkin Kansanradion ja Hämeenlinnan Kansankuoron yhteisestä pikkujoulusta. Kasetti taitaa olla minulla jossakin tallessa.
Myöhemmin Tuomo Talvi soitteli minulle ja kertoi, että Kansanradio on kokoamassa kansalaisten keskusteluryhmää, joka kokoontuisi säännöllisin väliajoin keskustelemaan kaikesta mahdollisesta ja hän pyysi minua mukaan. Lähdin tietenkin mielelläni tekemään uutta aluevaltausta.
Tapasimme kerran Tuomo Talven kotona vanhassa maalaistalossa, joka sijaitsi muistaakseni Myrskylässä tai jossakin muussa Itä-Uudenmaan kunnassa. Keskusteluryhmään kuului minun lisäksi suomussalmelainen yrittäjä, inarilainen naisopettaja ja valkeakoskelainen maatalon emäntä. Kaikki olivat puheliaita ihmisiä, joten ohjelma syntyi helposti.
Valitettavasti ryhmä jäi lyhytikäiseksi, sillä Yleisradiossa alkoi säästökuuri ja se tappoi lupaavasti alkaneen ohjelmamme emmekä kokoontuneet sen koommin.
torstai 13. marraskuuta 2008
Korppi elättinä
Lapsuudessani poikien varhaiskevään huvina oli etsiä variksenpesiä ja ottaa poikasia elätiksi. Minullakin oli lähes joka vuosi variksenpoikasia hoidossa. Pidimme niitä pahvilaatikossa ja syötimme niitä pellonojista keräämillämme "mottipäillä" eli sammakonpoikasilla ja kauraryyneillä.
Tunnustan, että joskus syöttämiseen kyllästyneinä tapoimme niitä muunmuassa siten, että laitoimme niiden avoimen nokan sähköpaimenlankaan. Sodan jälkeen pikkupojat olivat ehkä raaempia kuin nykyään.
Eräänä kevänä veljeni Mauno löysi metsästä korpin pesän.Pesästä otettu poikanen nimettiin Kalleksi.
Kallesta kasvoi komea lintu. Se oleskeli pihapiirissämme ja oli mukana monissa touhuissamme ja leikeissämme.
Aamuisin ja iltaisin se kerjäsi äidiltäni lämmintä maitoa. Kun äiti tuli navetasta, se lekutti paikallaan hänen edessään noin metrin korkeudessa eikä lähtenyt pois ennen kuin oli saanut maitoannoksensa.
Kun isäni kävi postissa noin kilometrin päässä, Kalle oli aina mukana matkustaen pyörän tavaratelineellä. Kyläläiset siunailivat outoa lintua, mutta Kalle ei ollut moksiskaan.
Korppimme elämä päättyi ikävällä tavalla. Se oli mennyt ronkkumaan erään talon katolle. Talon väki oli vanhanaikaista ja uskoi, että korpin laulu ennustaa kuolemaa. Niinpä yksi pojista ampui sen.
Kerron vielä, että yritimme kovasti opettaa Kallea puhumaan. Naapurikylässä oli nimittäin Eskola - niminen mies, jolla oli sekä puhuva varis että korppi. En muista, kummalla oli suurempi sanavarasto.
Kerran jompi kumpi linnuista esiintyi jopa radiossa. Se osasi laulaa laulua "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa." Tosin se lauloi lopun hiukan väärin: "Saimia raimia ruikuttaa".
Tunnustan, että joskus syöttämiseen kyllästyneinä tapoimme niitä muunmuassa siten, että laitoimme niiden avoimen nokan sähköpaimenlankaan. Sodan jälkeen pikkupojat olivat ehkä raaempia kuin nykyään.
Eräänä kevänä veljeni Mauno löysi metsästä korpin pesän.Pesästä otettu poikanen nimettiin Kalleksi.
Kallesta kasvoi komea lintu. Se oleskeli pihapiirissämme ja oli mukana monissa touhuissamme ja leikeissämme.
Aamuisin ja iltaisin se kerjäsi äidiltäni lämmintä maitoa. Kun äiti tuli navetasta, se lekutti paikallaan hänen edessään noin metrin korkeudessa eikä lähtenyt pois ennen kuin oli saanut maitoannoksensa.
Kun isäni kävi postissa noin kilometrin päässä, Kalle oli aina mukana matkustaen pyörän tavaratelineellä. Kyläläiset siunailivat outoa lintua, mutta Kalle ei ollut moksiskaan.
Korppimme elämä päättyi ikävällä tavalla. Se oli mennyt ronkkumaan erään talon katolle. Talon väki oli vanhanaikaista ja uskoi, että korpin laulu ennustaa kuolemaa. Niinpä yksi pojista ampui sen.
Kerron vielä, että yritimme kovasti opettaa Kallea puhumaan. Naapurikylässä oli nimittäin Eskola - niminen mies, jolla oli sekä puhuva varis että korppi. En muista, kummalla oli suurempi sanavarasto.
Kerran jompi kumpi linnuista esiintyi jopa radiossa. Se osasi laulaa laulua "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu, Saimaan rannalla ruikuttaa." Tosin se lauloi lopun hiukan väärin: "Saimia raimia ruikuttaa".
tiistai 28. lokakuuta 2008
Aitamurrot
Luin lehdestä, että entinen SAK:n toinen puheenjohtaja ja pitkäaikainen Rakennusliiton puheenjohtaja Aarno Aitamurto on kuollut 72-vuotiaana Mäntyharjulla.
Tulin tuntemaan Aitamurron isän jo pikkupoikana. Eino Aitamurto oli työläistarkastaja Oulun läänissä. Hän kierteli kylissä venäläisellä K125 "Tähti" moottoripyörällään katselemassa savottojen ja maatyöläisten työoloja. Hän oli usein yötä meillä Kärsämäellä, toi yleensä mukanaan pullon kirkasta, kävi isäni kanssa saunassa ja he paransivat maailmaa yhdessä puolen yötä.
Aarno oli ensimmäisiä tapaamiani ylioppilaita. Olin silloin 15 - 16-vuotias ja asuin Oulussa. Toimin Oulun Nuorisoklubissa ja siellä vieraili kerran muutamia Oulusta kotoisin olevia ylioppilaita. Siinä oli Aarno Aitamurron lisäksi Jorma Hentilä, Kalevi Haikara ja Heikki Välitalo - kaikki myöhemmin vasemmistolaisessa työväenliikkeessä tuttuja henkilöitä, kukin omalla sarallaan. Olimme kovin ylpeitä heistä. Ei ollut silloin Oulussa kovin yleistä, että vasemmistolaisista työläisperheistä tuli akateemisesti koulutettuja henkilöitä.
Helsingissä asuessamme Aarno oli vaimoni pomo, sillä vaimoni oli työssä Rakennusliitossa. Tapasin Aarnoa usein liiton tilaisuuksissa sekä järjestöriennoissa. Jöröstä ulkomuodosta huolimatta hän oli lämmin ja ystävällinen ihminen. Olin myöhemmin Hämeenlinnan muutettuani myös hänen kanssaan usein tekemisissä kun itse työskentelin rakennuksilla ja olin mukana ammattiyhdistystoiminnassa liittotasoa myöten. Arno tuli aina juttusilleni vaihtamaan kuulumisia.
Aarnolla oli myös nuorempi veli Jussi. Muistan kun kilpailin hänen kanssaan vuonna 1959 Oulun Nuorisoklubissa toimintakilpailun voitosta. Palkintona oli mahdollisuus saada rahoitusta matkaan kansainvälisille nuorisofestivaaleille Wienissä. Satuin voittamaan sen kisan ja niinpä pääsinkin Wieniin, mutta se on sitten toisen tarinan arvoinen juttu.
Aarnon kertoman mukaan Jussi kuoli johonkin eksoottiseen sairauteen ollessaan kehitysaputyössä Intiassa.
Tulin tuntemaan Aitamurron isän jo pikkupoikana. Eino Aitamurto oli työläistarkastaja Oulun läänissä. Hän kierteli kylissä venäläisellä K125 "Tähti" moottoripyörällään katselemassa savottojen ja maatyöläisten työoloja. Hän oli usein yötä meillä Kärsämäellä, toi yleensä mukanaan pullon kirkasta, kävi isäni kanssa saunassa ja he paransivat maailmaa yhdessä puolen yötä.
Aarno oli ensimmäisiä tapaamiani ylioppilaita. Olin silloin 15 - 16-vuotias ja asuin Oulussa. Toimin Oulun Nuorisoklubissa ja siellä vieraili kerran muutamia Oulusta kotoisin olevia ylioppilaita. Siinä oli Aarno Aitamurron lisäksi Jorma Hentilä, Kalevi Haikara ja Heikki Välitalo - kaikki myöhemmin vasemmistolaisessa työväenliikkeessä tuttuja henkilöitä, kukin omalla sarallaan. Olimme kovin ylpeitä heistä. Ei ollut silloin Oulussa kovin yleistä, että vasemmistolaisista työläisperheistä tuli akateemisesti koulutettuja henkilöitä.
Helsingissä asuessamme Aarno oli vaimoni pomo, sillä vaimoni oli työssä Rakennusliitossa. Tapasin Aarnoa usein liiton tilaisuuksissa sekä järjestöriennoissa. Jöröstä ulkomuodosta huolimatta hän oli lämmin ja ystävällinen ihminen. Olin myöhemmin Hämeenlinnan muutettuani myös hänen kanssaan usein tekemisissä kun itse työskentelin rakennuksilla ja olin mukana ammattiyhdistystoiminnassa liittotasoa myöten. Arno tuli aina juttusilleni vaihtamaan kuulumisia.
Aarnolla oli myös nuorempi veli Jussi. Muistan kun kilpailin hänen kanssaan vuonna 1959 Oulun Nuorisoklubissa toimintakilpailun voitosta. Palkintona oli mahdollisuus saada rahoitusta matkaan kansainvälisille nuorisofestivaaleille Wienissä. Satuin voittamaan sen kisan ja niinpä pääsinkin Wieniin, mutta se on sitten toisen tarinan arvoinen juttu.
Aarnon kertoman mukaan Jussi kuoli johonkin eksoottiseen sairauteen ollessaan kehitysaputyössä Intiassa.
sunnuntai 28. syyskuuta 2008
Äärnruuti
Olin kuusikymmenluvun lopulla Helsingissä Kallion koululla vaalilautakunnan jäsenenä. Vaalihuoneiston ovelle ilmestyi vanha nainen. Sairaus oli nähtävästi taivuttanut hänen selkänsä lähes yhdeksänkymmenen asteen kulmaan.
Mummo huusi heti ovelta kovalla äänellä: "Minä olen siivooja Hilta Huovinen. Mikä on sen Äärnruutin numero? Äärnruutti lähetti minulle kahvipaketin ja minä äänestän sitä."
Varsinkin porvaripuolueita edustavien lautakunnan jäsenten kasvot punehtuivat ja mummoa hyssyteltiin olemaan hiljaa ja olemaan paljastamatta vaalisalaisuuttaan.
Siihen aikaan ruotsalaista kansanpuoluetta edustanut George C. Ehrnrooth oli tunnettu siitä, että hän vieraili vanhainkodeissa ja vanhusten asunnoissa jakamassa kahvipaketteja ja siten keräämässä ikäihmisten ääniä.
En vieläkään tiedä, tekikö mummo provokaation vai oliko hän tosissaan.
Mummo huusi heti ovelta kovalla äänellä: "Minä olen siivooja Hilta Huovinen. Mikä on sen Äärnruutin numero? Äärnruutti lähetti minulle kahvipaketin ja minä äänestän sitä."
Varsinkin porvaripuolueita edustavien lautakunnan jäsenten kasvot punehtuivat ja mummoa hyssyteltiin olemaan hiljaa ja olemaan paljastamatta vaalisalaisuuttaan.
Siihen aikaan ruotsalaista kansanpuoluetta edustanut George C. Ehrnrooth oli tunnettu siitä, että hän vieraili vanhainkodeissa ja vanhusten asunnoissa jakamassa kahvipaketteja ja siten keräämässä ikäihmisten ääniä.
En vieläkään tiedä, tekikö mummo provokaation vai oliko hän tosissaan.
tiistai 9. syyskuuta 2008
Kiihkoiltamia ja kornivaaleja
Ensimmäinen Taiteiden yö järjestettiin Helsingissä elokuussa 1989. Sen innoittamina ryhdyttiin Hämeenlinnassakin touhuamaan yötapahtumia. En muista enää kaikkia puuhaihmisiä, mutta idearyhmässä olivat mukana ainakin Päivi Nieminen taidemuseolta, Varpu Vallbacka kirjastosta, Ulla Murtonen ja allekirjoittanut.
Pääpaikkana oli uusi kirjastotalo Lukiokadulla, mutta yksittäisiä tapahtumia oli myös muualla. Myöhemmin, kun enää en ollut järjestelyissä mukana, yötapahtumia pidettiin myös Verkatehtaan kiinteistössä.
Idearyhmällä oli tavoitteena kehittää kullekin tapahtumalle oma teemansa. Parhaiten ovat minulle jääneet mieleen Kiihkoiltamat ja Kornivaalit.
Kiihkoiltamien sisältönä oli koota esityksiä, joihin tavalla tai toisella sisältyi nimensä mukaisesti kiihkoa. Pari esimerkkiä: Juhlapuhujana oli kirjailija Arto Kytöhonka. Hän oli pukeutunut jonkinlaiseen uniformuun ja hän piti niin kiihkeän puheen, että itsekin kiihoittui kunnes pyörtyi ja hänet kannettiin paareilla pois pöntöstä. Tämä oli tietenkin performanssia.
Minä esitelmöin Suomen kansan seksiperinteestä mm. professori Leea Virtasen kirjan "Pilvihin on piian nännit" ja Hämeen kansan vanhoja loitsuja sisältävän teoksen pohjalta. Kirjastossa oli myös monipuolista musiikkiohjelmaa.
Kornivaalien ohjelman pääideana oli, että ohjelman piti olla kaikin tavoin mahdollisimman kornia. Muistan ainakin Guinnesin ennätyskokeen keinotekoisessa muurahaispesässä istumisesta. "Muurahaispesä" oli betonitehtaasta lainattu 6 metriä pitkä betonin vaakatärytyspalkki, joka oli peitetty pressulla. Ihmisten piti istua tärisevällä palkilla vähintään 10 sekuntia ja illan mittaan laskettiin kuinka monta istujaa oli ollut. En muista tulosta, mutta suorituksia taisi olla tuhansia.
Itse tein ainutkertaisen suorituksen, sillä lauloin ilman tekohampaita bändin säestyksellä laulun "Minä olen muistanut". Sen jälkeen en ole julkisesti ottanut tekareita suustani.
Kornivaaleissa oli myös kansainvälistä väriä, sillä siellä oli vieraana maailmankuulu taiteilija Shozo Shimamoto, joka esitti performansseja suomalaisen taiteilijan Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan kanssa. Muistan ainakin sen, että yhdessä esityksessä Shimamoton kiiltävään kalloon heijastettiin diakuvia.
Valitettavasti intomme yötapahtumien järjestämiseen hiipui vähitellen osittain väsymisen ja osittain sen vuoksi, että ne järjestettiin täysin talkoopohjalta ja lähes ilman taloudellisia resursseja.
Pääpaikkana oli uusi kirjastotalo Lukiokadulla, mutta yksittäisiä tapahtumia oli myös muualla. Myöhemmin, kun enää en ollut järjestelyissä mukana, yötapahtumia pidettiin myös Verkatehtaan kiinteistössä.
Idearyhmällä oli tavoitteena kehittää kullekin tapahtumalle oma teemansa. Parhaiten ovat minulle jääneet mieleen Kiihkoiltamat ja Kornivaalit.
Kiihkoiltamien sisältönä oli koota esityksiä, joihin tavalla tai toisella sisältyi nimensä mukaisesti kiihkoa. Pari esimerkkiä: Juhlapuhujana oli kirjailija Arto Kytöhonka. Hän oli pukeutunut jonkinlaiseen uniformuun ja hän piti niin kiihkeän puheen, että itsekin kiihoittui kunnes pyörtyi ja hänet kannettiin paareilla pois pöntöstä. Tämä oli tietenkin performanssia.
Minä esitelmöin Suomen kansan seksiperinteestä mm. professori Leea Virtasen kirjan "Pilvihin on piian nännit" ja Hämeen kansan vanhoja loitsuja sisältävän teoksen pohjalta. Kirjastossa oli myös monipuolista musiikkiohjelmaa.
Kornivaalien ohjelman pääideana oli, että ohjelman piti olla kaikin tavoin mahdollisimman kornia. Muistan ainakin Guinnesin ennätyskokeen keinotekoisessa muurahaispesässä istumisesta. "Muurahaispesä" oli betonitehtaasta lainattu 6 metriä pitkä betonin vaakatärytyspalkki, joka oli peitetty pressulla. Ihmisten piti istua tärisevällä palkilla vähintään 10 sekuntia ja illan mittaan laskettiin kuinka monta istujaa oli ollut. En muista tulosta, mutta suorituksia taisi olla tuhansia.
Itse tein ainutkertaisen suorituksen, sillä lauloin ilman tekohampaita bändin säestyksellä laulun "Minä olen muistanut". Sen jälkeen en ole julkisesti ottanut tekareita suustani.
Kornivaaleissa oli myös kansainvälistä väriä, sillä siellä oli vieraana maailmankuulu taiteilija Shozo Shimamoto, joka esitti performansseja suomalaisen taiteilijan Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan kanssa. Muistan ainakin sen, että yhdessä esityksessä Shimamoton kiiltävään kalloon heijastettiin diakuvia.
Valitettavasti intomme yötapahtumien järjestämiseen hiipui vähitellen osittain väsymisen ja osittain sen vuoksi, että ne järjestettiin täysin talkoopohjalta ja lähes ilman taloudellisia resursseja.
tiistai 26. elokuuta 2008
Vihreä keesi
Jo tukevassa keski-iässä oleva poikani kävi äskettäin Helsingissä punkyhtye Sex Pistolsin konsertissa. Siitä muistuvat mieleeni 80-luvun alkuvuodet, jolloin Markulla oli Hämeenlinnan ensimmäinen vihreä irokeesitukka.
Sen hyväksyminen vaati vanhemmilta luonnetta. Aluksi otti koville, mutta vähitellen totuimme siihen. Tosin vaimoni Milja sanoi puolitosissaan Markulle ollessamme Ahveniston uimarannalla, että olisi parempi, jos hän ei tulisi viereemme, ettei tarvitse hävetä.
Eräänä lauantaina olimme menossa Markun kanssa ostoksille entiseen Raketin tavarataloon, jonka paikalla on nykyään Anttila. Kun nousimme autosta, huomasin, että täpötäydellä parkkipaikalla jokainen ihminen tuijotti meitä suu ammollaan. Tunsin jonkinlaista ylpeyttä pojastani, joka uskalsi olla erilainen.
Sen hyväksyminen vaati vanhemmilta luonnetta. Aluksi otti koville, mutta vähitellen totuimme siihen. Tosin vaimoni Milja sanoi puolitosissaan Markulle ollessamme Ahveniston uimarannalla, että olisi parempi, jos hän ei tulisi viereemme, ettei tarvitse hävetä.
Eräänä lauantaina olimme menossa Markun kanssa ostoksille entiseen Raketin tavarataloon, jonka paikalla on nykyään Anttila. Kun nousimme autosta, huomasin, että täpötäydellä parkkipaikalla jokainen ihminen tuijotti meitä suu ammollaan. Tunsin jonkinlaista ylpeyttä pojastani, joka uskalsi olla erilainen.
maanantai 11. elokuuta 2008
Suuri metsästäjä
Kyläämme tuli sähkövalo viisikymmenluvun alussa. Sähköjohdot kiiltelivät upeasti tien viertä kulkevissa sähkölinjoissa.
Eräänä syysaamuna olin menossa kävellen kouluun. Huomasin, että ojassa pelmusi jokin. Se oli iso koppelo, joka oli lentänyt sähkölinjaan ja oli pökerryksissä. Etsin kepin ja kumauttelin lintua päähän, kunnes se ei enää liikkunut. Heitin koppelon olalle ja palasin kotiin.
Kotona paiskasin linnun keskelle pirtin lattiaa ja sanoin äidille retevästi: "Keitäppä äiti tästä lintusoppa!" ja palasin takaisin koulutielle.
Koulusta palattuani lintukeitto oli valmista ja hyvältä se maistuikin suurelle metsästäjälle.
Eräänä syysaamuna olin menossa kävellen kouluun. Huomasin, että ojassa pelmusi jokin. Se oli iso koppelo, joka oli lentänyt sähkölinjaan ja oli pökerryksissä. Etsin kepin ja kumauttelin lintua päähän, kunnes se ei enää liikkunut. Heitin koppelon olalle ja palasin kotiin.
Kotona paiskasin linnun keskelle pirtin lattiaa ja sanoin äidille retevästi: "Keitäppä äiti tästä lintusoppa!" ja palasin takaisin koulutielle.
Koulusta palattuani lintukeitto oli valmista ja hyvältä se maistuikin suurelle metsästäjälle.
sunnuntai 3. elokuuta 2008
Paikallisradioon
1980-luvun lopulla syntyi Suomeen kymmeniä paikallisradioita. Myös Hämeenlinnaan perustettiin radio Janne. Nimi tuli tietenkin Hämeenlinnassa syntyneeltä Jean Sibeliukselta.
Asioidessani läheisessä ruokakaupassa tapasin tutun toimittajapariskunnan. Olin parina vuonna vieraillut heidän kotonaan joulupukkina. Paikkakunnallemme oli kuulemma perusteilla paikallisradio ja sinne etsitään keski-ikäistä miespuolista freelancer-toimittajaa toimittamaan kerran viikossa tunnin mittaista Tiimalasi-nimistä makasiiniohjelmaa.
He kysyivät, olisinko kiinnostunut hommasta. He voisivat suositella minua radioväelle. Vastasin joskus haaveilleeni, miltähän tuntuisi tehdä ohjelmia. Minkäänlaista käsitystä työn luonteesta minulla ei ollut.
Yllätyin suuresti kun Radio Jannen ohjelmapäällikkö Leila Hänninen soitti minulle muutaman päivän päästä. He olisivat halunneet minun tekevän ohjelman jo alkajaisviikolla. Minulta meni sisu kaulaan ja lupauduin ensimmäiseen ohjelmaani vasta viikon kuluttua.
Ensimmäinen toimittamani ohjelma käsitteli 90-vuotiasta Hämeenlinnan maalarien ammattiosastoa. Lähetys oli suora ja studiossa oli haastateltavanani puheenjohtaja Pete Tamminen ja nyt jo edesmennyt varapuheenjohtaja Kyösti Tuura. Taustatietoa sain juuri ilmestyneestä yhdistyksen historiikista. Tekniikkaa hoiti ja väliin musiikkia levyltä soitti radion vakituinen toimittaja Susanna Lähdekorpi (silloista tyttönimeä en enää muista).
Siitä se paikallisradiotoimittajan urani lähti käyntiin. Olin silloin vakinaisessa työssä rakennuksilla. En päässyt useinkaan tekemään arkisin suoraa lähetystä (Tiimalasin lähetysaika oli perjantaisin klo 14 - 15), joten Susanna opetti minulle, kuinka ohjelma koostetaan montteerausstudiossa kelanauhalle juonnoistani, C-kasetille äänitetyistä haastatteluista ja äänilevymusiikista.
Työskentelyrytmini muodostui sellaiseksi, että viikonloppuisin kävin tekemässä haastattelut. Viikolla rakennustyömaalla työskennellessäni kuuntelin niitä korvalappunauhurista ja mietin leikkauskohtia. Jonakin arki-iltana kävin sitten koostamassa esitysnauhan.
Uhrasin aika paljon aikaa sopivan musiikin löytämiseksi haastattelujen lomaan. Radio Jannen levystö oli aika rajoitettu, joten etsin musiikkia myös omilta levyiltäni tai lainasin kirjastosta.
Minulla on tallessa muutama ohjelma kelanauhalla ja jonkin verran vaimoni tekemiä nauhoituksia radiosta C-kaseteille. Olen kuunnellut niitä pari kertaa eikä niissä ole häpeämistä. Itse asiassa tunnen tehneeni palan historiaa. Paikallisradiot, sellaisina kuin ne alunperin perustettiin, ovat jo nyt kuolleet eikä tunnin mittaisia haastatteluohjelmia tehdä enää kuin Yle:n Radio1:ssä
Kelpaisivatkohan nauhat museoon?
Asioidessani läheisessä ruokakaupassa tapasin tutun toimittajapariskunnan. Olin parina vuonna vieraillut heidän kotonaan joulupukkina. Paikkakunnallemme oli kuulemma perusteilla paikallisradio ja sinne etsitään keski-ikäistä miespuolista freelancer-toimittajaa toimittamaan kerran viikossa tunnin mittaista Tiimalasi-nimistä makasiiniohjelmaa.
He kysyivät, olisinko kiinnostunut hommasta. He voisivat suositella minua radioväelle. Vastasin joskus haaveilleeni, miltähän tuntuisi tehdä ohjelmia. Minkäänlaista käsitystä työn luonteesta minulla ei ollut.
Yllätyin suuresti kun Radio Jannen ohjelmapäällikkö Leila Hänninen soitti minulle muutaman päivän päästä. He olisivat halunneet minun tekevän ohjelman jo alkajaisviikolla. Minulta meni sisu kaulaan ja lupauduin ensimmäiseen ohjelmaani vasta viikon kuluttua.
Ensimmäinen toimittamani ohjelma käsitteli 90-vuotiasta Hämeenlinnan maalarien ammattiosastoa. Lähetys oli suora ja studiossa oli haastateltavanani puheenjohtaja Pete Tamminen ja nyt jo edesmennyt varapuheenjohtaja Kyösti Tuura. Taustatietoa sain juuri ilmestyneestä yhdistyksen historiikista. Tekniikkaa hoiti ja väliin musiikkia levyltä soitti radion vakituinen toimittaja Susanna Lähdekorpi (silloista tyttönimeä en enää muista).
Siitä se paikallisradiotoimittajan urani lähti käyntiin. Olin silloin vakinaisessa työssä rakennuksilla. En päässyt useinkaan tekemään arkisin suoraa lähetystä (Tiimalasin lähetysaika oli perjantaisin klo 14 - 15), joten Susanna opetti minulle, kuinka ohjelma koostetaan montteerausstudiossa kelanauhalle juonnoistani, C-kasetille äänitetyistä haastatteluista ja äänilevymusiikista.
Työskentelyrytmini muodostui sellaiseksi, että viikonloppuisin kävin tekemässä haastattelut. Viikolla rakennustyömaalla työskennellessäni kuuntelin niitä korvalappunauhurista ja mietin leikkauskohtia. Jonakin arki-iltana kävin sitten koostamassa esitysnauhan.
Uhrasin aika paljon aikaa sopivan musiikin löytämiseksi haastattelujen lomaan. Radio Jannen levystö oli aika rajoitettu, joten etsin musiikkia myös omilta levyiltäni tai lainasin kirjastosta.
Minulla on tallessa muutama ohjelma kelanauhalla ja jonkin verran vaimoni tekemiä nauhoituksia radiosta C-kaseteille. Olen kuunnellut niitä pari kertaa eikä niissä ole häpeämistä. Itse asiassa tunnen tehneeni palan historiaa. Paikallisradiot, sellaisina kuin ne alunperin perustettiin, ovat jo nyt kuolleet eikä tunnin mittaisia haastatteluohjelmia tehdä enää kuin Yle:n Radio1:ssä
Kelpaisivatkohan nauhat museoon?
torstai 31. heinäkuuta 2008
Lapsuuteni tomaatit
Pienviljelijäyhdistys järjesti joskus viisikymmenluvun alkupuolella kotikylässäni Kärsämäen Ritomäellä emännille puutarhakurssin. Äitinikin osallistui sille ja oppi taidon kasvattaa tomaatteja. Hän istutti joka kevät mökkimme aurinkoiselle seinustalle tomaatin taimia.
Me lapset odotimme malttamattomina ja seurasimme, milloin tomaattien kyljet alkavat punastua. Lämpiminä kesinä saimmekin maistaa kypsiä hedelmiä.
Usein kävi niin, että niin pohjoisessa ne eivät ehtineet kypsäksi saakka ennen syyskylmiä. Silloin äiti kääri vihreät täysikokoiset raakileet yksitellen sanomalehtipapereihin ja laittoi ne pirtin pöydän laatikkoon kypsymään pimeässä. Pienistä raaoista tomaateista hän muistaakseni keitti säilykettä.
Meidän piti tietenkin käydä joka päivä aukomassa paketteja ja tarkistamassa, josko tomaatit olisivat kypsyneet. Ja voi sitä riemua, kun punainen herkkupala löytyi. Useimmat syötiin puoliraakoina. Hyviä olivat nekin.
Me lapset odotimme malttamattomina ja seurasimme, milloin tomaattien kyljet alkavat punastua. Lämpiminä kesinä saimmekin maistaa kypsiä hedelmiä.
Usein kävi niin, että niin pohjoisessa ne eivät ehtineet kypsäksi saakka ennen syyskylmiä. Silloin äiti kääri vihreät täysikokoiset raakileet yksitellen sanomalehtipapereihin ja laittoi ne pirtin pöydän laatikkoon kypsymään pimeässä. Pienistä raaoista tomaateista hän muistaakseni keitti säilykettä.
Meidän piti tietenkin käydä joka päivä aukomassa paketteja ja tarkistamassa, josko tomaatit olisivat kypsyneet. Ja voi sitä riemua, kun punainen herkkupala löytyi. Useimmat syötiin puoliraakoina. Hyviä olivat nekin.
tiistai 15. heinäkuuta 2008
Lähtö maailmalle
Lokakuun 13. päivänä 1955 nousin isäni kanssa Kärsämäeltä Ouluun menevään linja-autoon. Tarkoituksenamme oli mennä Kuusamon seuduille etsimään savottatöitä. Äiti jäi kotiin hoitamaan neljää lasta ja lehmää.
Olin kolmetoistavuotias. Keväällä olin päässyt kansakoulusta normaalia nuorempana, sillä minun ei ollut tarvinnut käydä kolmatta luokkaa, vaan opettaja oli siirtänyt suoraan toiselta neljännelle. En ollut mitenkään vahva enkä suurikokoinen ikäisekseni, mutta työkokemusta oli jo yhdestä pöllinparkkuu-urakasta ja pellon kuokkimisesta naapurin pojan kanssa.
Pysähdyimme Ouluun, jossa isä saikin töitä postiautovarikon rakennustyömaalla. Minä pääsin asiapojaksi Oulun Osuuskaupan kauppahallin lihamyymälään. Vuokrasimme äidin sukulaisen omakotitalosta vinttihuoneen asunnoksemme.
Työnäni oli kuljettaa kolmipyöräisellä tavarapyörällä paketteja pitkin Oulun mukulakivikatuja. Joskus pyörän tavaratelineellä oli kuormaa niin paljon, että takapyörä nousi paikoin ilmaan. Pian pääsin harjoittelemaan myös töitä tiskin takana.
Kauppahallin pikkumyymälöiden tädit suhtautuivat talon nuorimpaan työntekijään hyvin ystävällisesti ja tarjosivat pikkupojalle tuotteitaan maistiaisiksi. Erityisesti muistan Kylmäsen rouvan, joka möi rantsilalaisessa savusaunassa valmistettua palvilihaa. Nythän Kylmänen on Pohjois-Suomessa tunnettu lihatuotekonserni.
Työaikani oli lain mukaan vain kuusi tuntia. Kauppahalli avattiin jo aikaisin aamulla ja suljettiin viiden maissa illalla, joten minulle jäi joka päivä monta tuntia vapaa-aikaa, jonka sain viettää miten halusin. Usein vietin sen poikien kanssa jalkapallokentällä.
Kevään tullen isän piti palata toukotöihin pientilallemme Kärsämäellä. Minä olin päässyt työelämään kiinni, joten en halunnut sanoutua irti vaan sanoin jääväni Ouluun. Niin jäin asumaan Ouluun 14-vuotiaana. Olin yksin maailmalla.
Olin kolmetoistavuotias. Keväällä olin päässyt kansakoulusta normaalia nuorempana, sillä minun ei ollut tarvinnut käydä kolmatta luokkaa, vaan opettaja oli siirtänyt suoraan toiselta neljännelle. En ollut mitenkään vahva enkä suurikokoinen ikäisekseni, mutta työkokemusta oli jo yhdestä pöllinparkkuu-urakasta ja pellon kuokkimisesta naapurin pojan kanssa.
Pysähdyimme Ouluun, jossa isä saikin töitä postiautovarikon rakennustyömaalla. Minä pääsin asiapojaksi Oulun Osuuskaupan kauppahallin lihamyymälään. Vuokrasimme äidin sukulaisen omakotitalosta vinttihuoneen asunnoksemme.
Työnäni oli kuljettaa kolmipyöräisellä tavarapyörällä paketteja pitkin Oulun mukulakivikatuja. Joskus pyörän tavaratelineellä oli kuormaa niin paljon, että takapyörä nousi paikoin ilmaan. Pian pääsin harjoittelemaan myös töitä tiskin takana.
Kauppahallin pikkumyymälöiden tädit suhtautuivat talon nuorimpaan työntekijään hyvin ystävällisesti ja tarjosivat pikkupojalle tuotteitaan maistiaisiksi. Erityisesti muistan Kylmäsen rouvan, joka möi rantsilalaisessa savusaunassa valmistettua palvilihaa. Nythän Kylmänen on Pohjois-Suomessa tunnettu lihatuotekonserni.
Työaikani oli lain mukaan vain kuusi tuntia. Kauppahalli avattiin jo aikaisin aamulla ja suljettiin viiden maissa illalla, joten minulle jäi joka päivä monta tuntia vapaa-aikaa, jonka sain viettää miten halusin. Usein vietin sen poikien kanssa jalkapallokentällä.
Kevään tullen isän piti palata toukotöihin pientilallemme Kärsämäellä. Minä olin päässyt työelämään kiinni, joten en halunnut sanoutua irti vaan sanoin jääväni Ouluun. Niin jäin asumaan Ouluun 14-vuotiaana. Olin yksin maailmalla.
tiistai 8. heinäkuuta 2008
Tuppea ja tanssireissuja
Edellisessä jutussani kerroin myymälänhoitajana olostani vuonna 1962 Kempeleen Juurussuolla. Jatkan vielä juttua.
Asuin myymälärakennuksen yhteydessä olevassa yksiössä. Se merkitsi sitä, että myymälällä ei ollut käytännössä mitään aukiolorajoja. Koska tahansa saattoi joku kyläläinen tulla valittamaan, että tupakat pääsivät loppumaan. Pakkohan se oli auttaa miestä hädässä.
Nuorisolla ei ollut minkäänlaista kokoontumispaikkaa. Niinpä kämpästäni muodostui sellainen. Joka ilta meille kokoontui nuoria juttelemaan, tupakoimaan, kuuntelemaan musiikkia ja ennenkaikkea pelaamaan tuppea.
Tuppi on Pohjois-Suomessa hyvin suosittu 4 hengen korttipeli. Peli saattaa kestää hyvinkin kauan. Ainakin ennenvanhaan näkyi pohjoisen lehdissä pikkuilmoituksia, joissa kerrottiin, että se ja se menivät tiettynä päivänä tuppeen eli hävisivät pelin.
Joulun alla olin hankkinut lihansuolausruiskun saadakseni sillä hiukan lisäansioita. Kerran minut kutsuttiin erääseen taloon suolaamaan teurastettua sikaa. Kun menin paikalle, huomattiin, että ruho olikin jäätynyt riippuessaan ulkorakennuksessa.
Nostimme sian sulamaan pirtin pöydälle ja aloimme pelata tuppea. Peli kesti lähes kaksi vuorokautta. Sika oli hyvin sulanut, kun viimein ehdin sitä suolaamaan.
Viikonloppuisin kylän nuorilla oli tapana lähteä porukalla takseilla tansseihin. Osa pojista oli töissä Oulussa Toppilan satamassa ja he toivat usein laivoista juotavia, joita nautimme tanssireissuilla. Minä kaupanhoitajana jouduin tietysti maksamaan taksikyydit, jotka pisimmillään ulottuivat lähes sadan kilometrin päähän ties minne Ylikiiminkiin.
Asuin myymälärakennuksen yhteydessä olevassa yksiössä. Se merkitsi sitä, että myymälällä ei ollut käytännössä mitään aukiolorajoja. Koska tahansa saattoi joku kyläläinen tulla valittamaan, että tupakat pääsivät loppumaan. Pakkohan se oli auttaa miestä hädässä.
Nuorisolla ei ollut minkäänlaista kokoontumispaikkaa. Niinpä kämpästäni muodostui sellainen. Joka ilta meille kokoontui nuoria juttelemaan, tupakoimaan, kuuntelemaan musiikkia ja ennenkaikkea pelaamaan tuppea.
Tuppi on Pohjois-Suomessa hyvin suosittu 4 hengen korttipeli. Peli saattaa kestää hyvinkin kauan. Ainakin ennenvanhaan näkyi pohjoisen lehdissä pikkuilmoituksia, joissa kerrottiin, että se ja se menivät tiettynä päivänä tuppeen eli hävisivät pelin.
Joulun alla olin hankkinut lihansuolausruiskun saadakseni sillä hiukan lisäansioita. Kerran minut kutsuttiin erääseen taloon suolaamaan teurastettua sikaa. Kun menin paikalle, huomattiin, että ruho olikin jäätynyt riippuessaan ulkorakennuksessa.
Nostimme sian sulamaan pirtin pöydälle ja aloimme pelata tuppea. Peli kesti lähes kaksi vuorokautta. Sika oli hyvin sulanut, kun viimein ehdin sitä suolaamaan.
Viikonloppuisin kylän nuorilla oli tapana lähteä porukalla takseilla tansseihin. Osa pojista oli töissä Oulussa Toppilan satamassa ja he toivat usein laivoista juotavia, joita nautimme tanssireissuilla. Minä kaupanhoitajana jouduin tietysti maksamaan taksikyydit, jotka pisimmillään ulottuivat lähes sadan kilometrin päähän ties minne Ylikiiminkiin.
lauantai 5. heinäkuuta 2008
Kylän kunkkuna
Asevelvollisuuden suoritettuani pääsin Oulun Osuuskaupassa myymälänhoitajavalmennukseen. Se tarkoitti muutaman kuukauden harjoittelua suuressa Tyrnävän myymälässä.
Syksyllä 1962 minusta tuli myymälänhoitaja Juurussuon myymälään. Juurussuo oli korpien keskellä sijaitseva asutusalue Kempeleessä lähellä Oulua. Posti taisi tulla kylään kolme kertaa viikossa.
Olin kylän kunkku parikymppisenä nuorena miehenä, sillä kylässä ei ollut muita palveluja kuin tämä yksi pieni myymälä. Suurin piirtein kaikki kyläläiset olivat kauppaan velkaa, sillä vastakirjalla ostaminen oli tavallista ja velkoja maksettiin maitotilistä ja syksyllä viljan myynnistä. Kaupanhoitaja kutsuttiin tietenkin kaikkiin perhejuhliin ja hirvipeijaisiin.
Kaupassa oli haloilla toimiva uunilämmitys. Muistan kun jouluksi olin hankkinut myymälään runsaasti jouluomenia ja kovilla pakkasilla pelkäsin niiden jäätyvän. Kylmätiskejä ei ollut ja lihat ja makkarat olivat päivät pitkät esillä tavallisessa lasivitriinissä. Yöksi ne vietiin kyllä kylmäkaappiin.
Aamuisin lihatiskiä laitettaessa leikattiin esille laitettavista lihoista ja makkaroista ohut siivu pois, että leikkauspinta näytti tuoreelta. Joskus niitä piti pestä. Myynnistä poistamista eivät ylemmät tahot katsoneet hyvällä silmällä.
Ostoksien hinnat laskettiin yhteen joko päässä tai puotipaperin kulmaan ja loppusumma lyötiin kassakoneeseen. Myymäläajoistani minulle on jäänyt aika hyvä päässälaskutaito, jolla voin nykyäänkin elvistellä kauppojen kassoilla.
Syksyllä 1962 minusta tuli myymälänhoitaja Juurussuon myymälään. Juurussuo oli korpien keskellä sijaitseva asutusalue Kempeleessä lähellä Oulua. Posti taisi tulla kylään kolme kertaa viikossa.
Olin kylän kunkku parikymppisenä nuorena miehenä, sillä kylässä ei ollut muita palveluja kuin tämä yksi pieni myymälä. Suurin piirtein kaikki kyläläiset olivat kauppaan velkaa, sillä vastakirjalla ostaminen oli tavallista ja velkoja maksettiin maitotilistä ja syksyllä viljan myynnistä. Kaupanhoitaja kutsuttiin tietenkin kaikkiin perhejuhliin ja hirvipeijaisiin.
Kaupassa oli haloilla toimiva uunilämmitys. Muistan kun jouluksi olin hankkinut myymälään runsaasti jouluomenia ja kovilla pakkasilla pelkäsin niiden jäätyvän. Kylmätiskejä ei ollut ja lihat ja makkarat olivat päivät pitkät esillä tavallisessa lasivitriinissä. Yöksi ne vietiin kyllä kylmäkaappiin.
Aamuisin lihatiskiä laitettaessa leikattiin esille laitettavista lihoista ja makkaroista ohut siivu pois, että leikkauspinta näytti tuoreelta. Joskus niitä piti pestä. Myynnistä poistamista eivät ylemmät tahot katsoneet hyvällä silmällä.
Ostoksien hinnat laskettiin yhteen joko päässä tai puotipaperin kulmaan ja loppusumma lyötiin kassakoneeseen. Myymäläajoistani minulle on jäänyt aika hyvä päässälaskutaito, jolla voin nykyäänkin elvistellä kauppojen kassoilla.
perjantai 4. heinäkuuta 2008
Kivi-Iikka
Nykyään puhutaan paljon kansanedustajista ja heidän elintavoistaan. Mieleeni muistuu ensimmäinen tuntemani kansanedustaja.
Sotien jälkeen oli SKDL:sta valittu kansanedustajaksi Oulun läänistä Iikka Mylly. Hän oli jo vanhempi mies, kotoisin Raahen lähistöltä, muistaakseni Ruukista. Hän ei ollut käynyt kouluja lukuun ottamatta ”Tammisaaren yliopistoa” eli hän oli ollut poliittisena vankina ennen sotia Tammisaaren vankilassa.
Puhujamatkoillaan hän käytti linja-autoa. Syrjäkyliin hän käveli, sillä hän ei osannut ajaa polkupyörää muista ajoneuvoista puhumattakaan. Joskus hän saattoi saada hevoskyydin joltakin mökkiläiseltä.
Yösijaksi hänelle riitti makuupaikka mökin lattialla. Päänaluseksi hän laittoi nahkasalkkunsa. Peittoa hän ei tarvinnut. Ruoaksi kelpasi se mitä mökin väki itsekin söi.
Iikka oli pienikokoinen, ehkä jotain 160-senttinen. Siksi lasten oli häntä helppo lähestyä. Eräs ensimmäisistä lapsuusmuistoistani on kun istuin Iikan sylissä ja hakkasin häntä pienellä vasaralla päähän, koska hänellä oli mielestäni niin kova pää. Siksi nimittelimmekin häntä kivi-Iikaksi.
Sotien jälkeen oli SKDL:sta valittu kansanedustajaksi Oulun läänistä Iikka Mylly. Hän oli jo vanhempi mies, kotoisin Raahen lähistöltä, muistaakseni Ruukista. Hän ei ollut käynyt kouluja lukuun ottamatta ”Tammisaaren yliopistoa” eli hän oli ollut poliittisena vankina ennen sotia Tammisaaren vankilassa.
Puhujamatkoillaan hän käytti linja-autoa. Syrjäkyliin hän käveli, sillä hän ei osannut ajaa polkupyörää muista ajoneuvoista puhumattakaan. Joskus hän saattoi saada hevoskyydin joltakin mökkiläiseltä.
Yösijaksi hänelle riitti makuupaikka mökin lattialla. Päänaluseksi hän laittoi nahkasalkkunsa. Peittoa hän ei tarvinnut. Ruoaksi kelpasi se mitä mökin väki itsekin söi.
Iikka oli pienikokoinen, ehkä jotain 160-senttinen. Siksi lasten oli häntä helppo lähestyä. Eräs ensimmäisistä lapsuusmuistoistani on kun istuin Iikan sylissä ja hakkasin häntä pienellä vasaralla päähän, koska hänellä oli mielestäni niin kova pää. Siksi nimittelimmekin häntä kivi-Iikaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
