Heräsin yöllä 14.6.1990 n. klo 2.30 Hämeenlinnan Asemantakana sijaitsevassa talossani ja menin keittiöön juomaan vettä. Haistoin savun hajua ja ihmettelin, kuka polttaa roskia kesäyössä. Herätin vaimoni ja ryhdyimme tutkimaan, palaako meillä kotona jossakin.
Avasin vessan oven ja näin, että lattialla palaa sanomalehtiä. Liekit eivät olleet kovin korkeita, sillä lehtiä ei oltu avattu vaan sytytetty nurkista. Lattialla ne eivät saaneet paljon palamisilmaa.
Onneksi lehtiä ei oltu pöyhitty, sillä jos liekit olisivat olleet suurempia, olisi tuli tarttunut ikkunaverhoihin ja noussut kohti välikattoa. Lähes satavuotias puutalomme oli varmasti rutikuiva ja oli mahdollista, että talossa sillä me talossa olleet vaimoni, minä ja 4-vuotias tyttärentytär olisimme joutuneet murhapolton uhreiksi.
Sain tulen sammumaan käsi
suihkulla ja soitin poliisit paikalle. Totesimme, että lehdet oli pudotettu avoinna olleesta tuuletusikkunasta, joka oli ulkopuolelta noin 2,5 metrin korkeudella maanpinnasta. Ne olivat olleet olleet polttajan mukana eikä esimerkiksi otettu talomme roskiksesta.Poliisi sanoi heti, että palo ei ollut tekotavaltaan pyromaanin sytyttämä. Ikkunan korkeudesta päätellen se ei voinut olla myöskään keskenkasvuisten tekosia.
Ensimmäinen poliisien esittämä kysymys oli, onko minulla vihamiehiä. Vaikka olin ollut Hämeenlinnassa politiikassa ja muussa julkisuudessa jo useampia vuosia, en osannut nietä ketään sellaiseksi.
Ilmoitin, että ainoat henkilöt, joiden kanssa minulla oli ollut viime aikoina hieman poliittista nokkapokkaa, olivat kenraali Pajula ja konstaapeli Sirkiä, enkä pidä kumpaakaan kovin todennäköisenä murhapolttajana.
Syyllinen ei ole näiden kahdenkymmenen vuoden aikana paljastunut ja olenkin varma, ettei löydy, ellei joku tule kuolinvuoteellaan synnintuntoon ja tunnusta.
Hämeenlinnan kaupunki oli päättänyt ottaa vastaan vuoden 1990 alusta 20 kiintiöpakolaista. He olivat pääasiassa kurdeja, jotka Suomen viranomaiset olivat valinneet lähi-idän pakolaisleireiltä. Useimmat olivat asuneet IrakissaSaddamin vainoamina.
En osallistunut kokoukseen, jossa päätös pakolaisten ottamisesta tehtiin. Olin kuitenkin eri yhteyksissä ilmoittanut kannattavani asiaa. Niinpä murhapolttoyritystä koskevissa lehtiuutisissa olin jo ansainnut pakolaisia ymmärtävän henkilön maineen ja pakolaispoliitikon arvon.
Olin käynyt muutamaa viikkoa ennen Hämeen Sanomien palstoilla varsin kiivasta sananvaihtoa pakolaisten mielipiteenvapaudesta mm. kokoomuksen valtuutettuna olleen kenraali Pajulan kanssa. Olin nimittäin auttanut kurdeja heidän pyynnöstään osallistumaan kansainvälisenä työväen juhlapäivänä Hämeenlinnan vappumarssiin ja -juhlaan.
Pajula katsoi, että pakolaisten raahaaminen poliittisiin tapahtumiin vaikuttaa kielteisesti ihmisten suhtautumiseen. Vastasin kieltämättä kärkevästi, että kun pakolaiset ovat luulleet päässeensä pois maasta, jossa mielipiteen ja sanomisen vapaudet ovat kiellettyjä, he eivät voi ymmärtää, että Suomestakin löytyy kenraaleja, joille nämä ovat vastenmielisiä.
Kahdenkymmenen vuoden takainen murhapolttoyritys on ainoa minuun kohdistunut vihamielinen teko. Voin arvata, että tuntemattomaksi jäänyt tekijä ei ollut henkisesti tasapainossa, mutta se osoittaa, että vihan lietsominen voi suistaa järjettömiin tekoihin.
Saamani pakolaisten hyysääjän maine sai myöhemmin huvittaviakin piirteitä. Kurdit viettävät maaliskuussa Navruz-nimistä kansanjuhlaa, johon kuuluu mm. nuotioiden polttaminen. Eräänä vuonna Hämeenlinnan kurdit viettivät sitä Ahvenistolla. Tilaisuuden loputtua syntyi ongelma, kun autot eivät meinanneet päästä Ahveniston montusta jäisten teitten takia.
Poliisit oli kutsuttu paikalle ohjaamaan liikennettä. Eräs poliisi oli sanonut tyttärelleni: "Sano sille isällesi, että huolehtii hiekoituksesta ennen kuin järjestää tällaisia tilaisuuksia."
Minä raukka kun en tiennyt koko bileistä.
